Tätäkö on ainutkertainen?

1. marraskuuta 2017

Taistelkaa minun puolestani

Elämäni pelottavimpina hetkinä silmieni edessä on seissyt kaksi huutavaa aikuista, jotka eivät ole nähneet heidän vieressään itkevää lasta. Murtunut pieni ja hento ääni anoi rauhaa, mutta pyyntö hukkui vanhempien huutoon. He näkivät vain toisensa ja unohtivat kaiken muun. Kukaan ei nähnyt kyyneliä - ei kuullut lapsen hätää.

Siinä missä muut lapset lukivat iltarukouksen, minä anelin vanhemmilta rauhaa yön ajaksi. Seitsenvuotiaalle luvattiin, ettei hän joutuisi yön aikana heräämään huutoon, ja peiteltiin sänkyyn hyvänyön suukkojen kera. Yöllä ymmärsin kaiken haurauden. Lupausten. Vanhempieni parisuhteen. Oman jaksamiseni. Istuin rappusten yläpäässä kuuntelemassa alhaalta kuuluvaa huutoa. Kyyneleet poskilla ja täristen. Niiskutukset kantautuivat alakertaan saakka, mutta kumpikaan vanhemmista ei kivunnut luokseni lohduttamaan. Halasin unileluani toivoen, että joku halaisi minua.

Hukuin koulumaailmaan hiljaisena ja tunnollisena tyttönä. Kukaan ei tiennyt kysyä, ja olin liian ujo ottamaan asian puheeksi. Koskaan ei tullut tilaisuutta kertoa, miten äiti oli viime yönä uhannut tappaa itsensä. Kellään ei ollut aavistustakaan, montako kertaa olisin halunnut soittaa poliisit paikalle. Olin kiltti tyttö, joka tarvitsi turvaa ja aikuisen tukea. Kumpaakaan en saanut enkä osannut sitä vaatia.

Viidentoista vuoden iässä kuulin elämäni suunnan muuttaneen kysymyksen - mitä sulle kuuluu. Muistan katsoneeni kysymyksen esittänyttä opettajaa harkitsevasti. Tahtoiko hän todella kuulla, miten toivoin kuolemaa? Kyyneleet puskivat silmiini ja ääni murtuneena kerroin, ettei omassa olossa ole kehumista. Keskustelu johti seuraavaan. Kerroin kaikki ne asiat 15 vuoden ajalta, joita kukaan ei ollut ennen halunnut kuulla. Sain ihmisen taistelemaan rinnalleni ja kannattelemaan silloin, kun omat voimat eivät riittäneet.

Nyt kahdenkympin rajapyykin ylittäneenä ihmettelen, miten olen jaksanut taivaltaa elämäni ensimmäiset 15 vuotta kantaen itseäni painavampaa taakkaa harteillani. Miksi kukaan aikuinen ei taistellut puolestani, kun olin liian pieni ja hauras taistelemaan yksin? Miksi pyyntöni hukkui huutoihin, mutta kukaan ei hukuttanut minua syleilyyn?

Pyydän, uskaltakaa nähdä lapsen kuoren alle, ja kuunnelkaa mitä lapsi haluaa hiljaisuuden takaa teille kertoa. Unohtakaa kaikki, mitä luulitte tietävänne hänestä ja hänen perheestään. Antakaa lapselle ääni - antakaa hänen puhua. Hukuttakaa lapsi syleilyyn, mutta älkää hukuttako hänen ääntä.

Sanon kaikkien niiden lasten puolesta, jotka ansaitsevat paremman huomisen: taistelkaa minun puolestani.

-a

18. syyskuuta 2017

Tätä se yliopisto sitten on

"Ja mulla taas vaihteeks sellanen ahdistus siit et löytääks sen oman porukan. Tai vähän alkaa jo muodostuu nii et saman tyyppiset ihmiset on vaihtelevasti yhdessä mut ite ainaki pompin aika pal ni mietin et tuleeks ikii sellast yhtä mihin kuulun." Olisinpa voinut nähdä tulevaisuuteen ja vakuuttaa pelokkaalle ja stressistä ruokahalunsa menettäneelle fuksille, että everything's going to be fine. Olisinpa tiennyt, että kevätlukukauden päätyttyä vierelleni olisi muodostunut kaksi tiivistä kaveriporukkaa. Olisin ehkä pystynyt nauttia fuksiviikkojen rellestyksestä. Tunnetilani sen sijaan juoksivat kuin päätön kana jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. 

Ensimmäiset fuksiviikot olivat valehtelematta helvetillisiä. Näin mitä tapahtuu, kun laitan itseni, tuttua ja turvallista arkea rakastavan, keskelle tuntematonta. Niinhän siinä kävi: itku oli kurkussa sopimattomissa paikoissa ja liian usein. Ruoka ei maistunut. Aktiviteettejä oli joka armas ilta, kun pelkkä perehdytys sai mielialan aivan sekaisin.  Pahimmalta tuntui kuitenkin eksyminen henkisellä tasolla. Ei ollut parasta kaveria vieressä, johon tukeutua vieraiden kasvojen seassa. Ei ollut yhden yhtä tuttua naamaa. Olin vain minä. Harhailemassa porukasta ja mielentilasta toiseen. Ja minä raukka luulin olevani ainut.

Kaikki tutut halusivat kuulla, miten yliopiston ensimmäiset viikot olivat sujuneet. Minähän kerroin. Oli hyviä ja oli huonoja hetkiä. Ala tuntui omalta, mutta kaikki muu. Katastrofi. Iso sellainen. Ihmettelin ääneen, että miten vaikeaa ystävyyssuhteiden luominen voikaan olla. Miten pitää tutustua uusiin ihmisiin toinen toisensa jälkeen ja tajuta pääsääntöisesti jokaisen kohtaamisen jälkeen, että henkilökemiat eivät vain kohtaa. Kaikki oli yksinkertaisesti vain hiton raskasta. Sarkastinen hymy kasvoilla ja kyyneleet silmissä ajattelin, että tätä se yliopisto sitten on.

Kun sivuja on luettavana lähemmäs tuhat yhteen tenttiin, opin ymmärtämään mitä ihmiset ovat tarkoittaneet sillä, miten opiskelut tuovat ihmisiä yhteen. Yhtenä aamuna päätimme pistää tenttikirjan kolmeen osaan ja perustimme yhteisen Whatsapp-ryhmän. Simsalabim. Jokainen sai hyvän tenttituloksen lisäksi kaksi uutta ystävää. Toisen kanssa meistä tuli lounastoverit, jota kautta ystävyytemme syveni. Toinen oli taas jo toukokuussa ensimmäinen ihminen, jolle uskalsin pistää viestiä, kun elämä veti maton jalkojeni alta keskellä yötä.

Sitten tuli opiskelijaristeily. Humalatila ei lähentänyt minua hyttituttujen kanssa, kuten olin ehkä toivonut, ellei avautumistani ruoansulatusvaivoistani lasketa uudelle tasolle nousemista. Kun seuraavana aamuna makoilimme hytissä, tapahtui jotain. Joku sanoi jotain, seuraava vastasi siihen ja sitten syntyi keskustelu. Ehkä vuoden hienoin ja helpottavin hetki. Selivisi, että yliopiston aloitus oli ollut rankka kaikille. En ollut ainut, jolle mennyt syksy oli ollut yksinäisin ikinä. Jollain muullakin oli ollut pelkoa, ettei omaa porukkaa löydy. Sain ensimmäistä kertaa sanottua kaiken sisälläni velloneet vaikeat tunteet ääneen ihmsille, jotka allekirjoittivat jokaisen sanan ja lauseen. Yhdessä hetkessä neljästä tuli yksi.

Tämä on minulle ihan uutta. Kyyneleet tulevat silmiini, kun vain ajattelen, miten hyvin minua onnisti. Suurin toiveeni on jo vuosien ajan ollut kaveriporukka. Juuri sellainen arkisen tavallinen. Ja nyt olen osa juuri sellaista. Oikeastaan x2. Ja olen ihan helvetin onnellinen, koska en ole ikinä ollut näin kokonainen osa jotain suurempaa. Olen aina tuntenut olevani ylimääräinen, mutta nyt minulla on merkitystä. Minulla on ihmisiä, joista en vain yritä pitää kiinni, vaan he myös pitävät minusta kiinni. Vierelläni on ihmisiä, jotka haluavat pitää minut lähellä ja huomaavat, jos minä katoan.

-a 

6. kesäkuuta 2017

Oodi Nuorten turvataloille

Kun elämäni meni sirpaleiksi keskellä yötä, olin valmiimpi kuin koskaan asettelemaan jalkani parvekkeen kaiteen toiselle puolelle ja irrottamaan otteeni. En tiennyt mitä muutakaan tehdä. Tiistaiyöllä varttia vaille kaksitoista. Koko kaupunki nukkui. 

Pakenin. Sujautin saappaat jalkaan ja vedin takin päälle. Juoksin rappuset alas ja sain vihdoin raikasta ilmaa. Sain hengitettyä hitusen paremmin. Kaiken sen paniikin keskellä etsin puhelimeni ja näpyttelin itseni Googleen. Käsien tärinästä huolimatta sain näppäiltyä Nuorten turvatalon numeron oikein ja sain sanottua, että tarvitsen ihmisen. Jonkun, jolle puhua. 

Löysin pimeästä kaupungista oikean talon ja rappukäytävästä oikean oven. Soitin ovikelloa ja pyyhin kyyneleet. Yritin hymyillä, mutta purskahdin uudelleen itkuun jo eteisessä – osittain jo pelkästä helpotuksesta. Edessäni seisoi aikuinen, joka oli valmis ottamaan kopin. Siinä minä sitten seisoin. Kyyneleet pitkin poskiani. Tuntematon nainen ei tiennyt yhtään mitään, mutta jaksoi odottaa, kunnes olin valmis puhumaan. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni uskalsin näyttäytyä niin romuna kodin ulkopuolella. Uskalsin olla naisen seurassa rikkinäisempi kuin olin koskaan ollut. En hävennyt itkuista ääntäni enkä kyyneleitä. Paniikki oli riisunut minut kaikista suojamuureista ja uskalsin antaa naisen auttaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni taakka otettiin harteiltani eikä heitetty sitä kaksinkertaisena takaisin. Sain olla rikki enkä rikkonut kuuntelijaa.

Minulle tarjottiin yöpaikkaa. Ensin kieltäydyin. Tuntui vaikealta myöntää itselleni, etten olisi voinut palata kotiin takaisin. En olisi ollut valmis palaamaan samaan huoneeseen, johon liitin ne kaikki vaikeat, paniikinsekaiset tunteet. Kun muistin parvekkeen, joka odotti minua edelleen kotona, mieleni muuttui. Minulle tarjottiin sänky, puhtaat lakanat ja kasa nenäliinoja vierelleni. Uskalsin ottaa ne vastaan.

Makasin yön tuijotellen vieraan huoneen kattoa ja odotin aamua. Aurinkoa. Ehkä se olisi vienyt ongelmat mennessään. Ehkä kaikki olikin vain pahaa unta. Nipistelin itseäni käsivarresta ja hoin itselleni, että tä on vaan pahaa unta. Uni ei ole vieläkään päättynyt.

Aamun valjetessa minun ei tarvinnut pystyttä suojamuurejani uudelleen. Sain olla edelleen rikki. Sain sanoa, että elämä on perseestä. Vaikka suljinkin oven rappukäytävään ja lähdin kouluun, minua jätetty yksin, vaan minua kannustettiin soittelemaan illalla uudelleen. 

Palasin turvatalolle illalla, kun ahdistus ei hellittänyt, ruoka ei mennyt alas eikä itku loppunut. Epävarmuus omasta jaksamisesta oli helpompi sietää, kun vierellä oli sama aikuinen, jolle sai oksentaa kaiken sen pahan olon ja pelon, jotka velloivat yhä sisälläni. Sain ensimmäistä kertaa vuorokauteen syötyä ja uskaltauduin menemään kotiin nukkumaan, vaikka parveke pelotti edelleen. 

Seuraavana iltana uusi uutinen musersi minut. Olemattomat voimavarani olivat taas miinuksen puolella. Vaikka puhuminen uudelle työntekijälle pelotti, tartuin toistamiseen puhelimeen, kuten myös sitä seuraavana iltana. Uusi ääni puhelimen päässä sanoi kauniita sanoja siitä, miten joku aamu herääminen ei tuntuisi enää pahalta. Puhelun aikana päätin, etten jäisi tuleen makaamaan. Halusin herätä siihen hyvään aamuun, vaikka se tuntuikin ajatuksena todella kaukaiselta. 

Tartuin kiinni elämääni. Jaksoin tehdä päivittäin yhä enemmän asioita ennen kuin kaaduin uupuneena sänkyyn itkemään. Yölliset heräämiset ahdistukseen harvenivat. Yhtenä aamuna minä totta vie heräsin tuntien itseni rauhalliseksi ainaisen ahdistuksen sijaan. Keitin aamukahvit ja tartuin kirjaan. Astuin ovesta ulos parvekkeelle. Voittajana, vaikkakin iskuja saaneena. 

Vaikka minun ehkä pitäisi muistella näitä asioita ahdistus rintakehää puristaen, mieltäni kummastuttaa yhä uudelleen kysymys siitä, miten ihminen voikaan kokea olevansa niin turvassa sellaisen pelon ja toivottomuuden keskellä. Vastauksen löydän uskomattomista SPR:n työntekijöistä. Päällimmäiseksi tunteeksi ei tosiaankaan ole jäänyt ahdistus, vaan turva. Kodinomainen turva ja huolenpito, jota en ole koskaan aiemmin kokenut.

Kiitän sydämeni pohjasta Nuorten turvatalon työntekijöitä, joilta saatu tuki on ollut viime kuukausina korvaamatonta. Minun ei tarvinnut selviytyä yksin – kannattelitte minua, kun en jaksanut kannatella itse itseäni.

-a