Tätäkö on ainutkertainen?

18. syyskuuta 2017

Tätä se yliopisto sitten on

"Ja mulla taas vaihteeks sellanen ahdistus siit et löytääks sen oman porukan. Tai vähän alkaa jo muodostuu nii et saman tyyppiset ihmiset on vaihtelevasti yhdessä mut ite ainaki pompin aika pal ni mietin et tuleeks ikii sellast yhtä mihin kuulun." Olisinpa voinut nähdä tulevaisuuteen ja vakuuttaa pelokkaalle ja stressistä ruokahalunsa menettäneelle fuksille, että everything's going to be fine. Olisinpa tiennyt, että kevätlukukauden päätyttyä vierelleni olisi muodostunut kaksi tiivistä kaveriporukkaa. Olisin ehkä pystynyt nauttia fuksiviikkojen rellestyksestä. Tunnetilani sen sijaan juoksivat kuin päätön kana jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. 

Ensimmäiset fuksiviikot olivat valehtelematta helvetillisiä. Näin mitä tapahtuu, kun laitan itseni, tuttua ja turvallista arkea rakastavan, keskelle tuntematonta. Niinhän siinä kävi: itku oli kurkussa sopimattomissa paikoissa ja liian usein. Ruoka ei maistunut. Aktiviteettejä oli joka armas ilta, kun pelkkä perehdytys sai mielialan aivan sekaisin.  Pahimmalta tuntui kuitenkin eksyminen henkisellä tasolla. Ei ollut parasta kaveria vieressä, johon tukeutua vieraiden kasvojen seassa. Ei ollut yhden yhtä tuttua naamaa. Olin vain minä. Harhailemassa porukasta ja mielentilasta toiseen. Ja minä raukka luulin olevani ainut.

Kaikki tutut halusivat kuulla, miten yliopiston ensimmäiset viikot olivat sujuneet. Minähän kerroin. Oli hyviä ja oli huonoja hetkiä. Ala tuntui omalta, mutta kaikki muu. Katastrofi. Iso sellainen. Ihmettelin ääneen, että miten vaikeaa ystävyyssuhteiden luominen voikaan olla. Miten pitää tutustua uusiin ihmisiin toinen toisensa jälkeen ja tajuta pääsääntöisesti jokaisen kohtaamisen jälkeen, että henkilökemiat eivät vain kohtaa. Kaikki oli yksinkertaisesti vain hiton raskasta. Sarkastinen hymy kasvoilla ja kyyneleet silmissä ajattelin, että tätä se yliopisto sitten on.

Kun sivuja on luettavana lähemmäs tuhat yhteen tenttiin, opin ymmärtämään mitä ihmiset ovat tarkoittaneet sillä, miten opiskelut tuovat ihmisiä yhteen. Yhtenä aamuna päätimme pistää tenttikirjan kolmeen osaan ja perustimme yhteisen Whatsapp-ryhmän. Simsalabim. Jokainen sai hyvän tenttituloksen lisäksi kaksi uutta ystävää. Toisen kanssa meistä tuli lounastoverit, jota kautta ystävyytemme syveni. Toinen oli taas jo toukokuussa ensimmäinen ihminen, jolle uskalsin pistää viestiä, kun elämä veti maton jalkojeni alta keskellä yötä.

Sitten tuli opiskelijaristeily. Humalatila ei lähentänyt minua hyttituttujen kanssa, kuten olin ehkä toivonut, ellei avautumistani ruoansulatusvaivoistani lasketa uudelle tasolle nousemista. Kun seuraavana aamuna makoilimme hytissä, tapahtui jotain. Joku sanoi jotain, seuraava vastasi siihen ja sitten syntyi keskustelu. Ehkä vuoden hienoin ja helpottavin hetki. Selivisi, että yliopiston aloitus oli ollut rankka kaikille. En ollut ainut, jolle mennyt syksy oli ollut yksinäisin ikinä. Jollain muullakin oli ollut pelkoa, ettei omaa porukkaa löydy. Sain ensimmäistä kertaa sanottua kaiken sisälläni velloneet vaikeat tunteet ääneen ihmsille, jotka allekirjoittivat jokaisen sanan ja lauseen. Yhdessä hetkessä neljästä tuli yksi.

Tämä on minulle ihan uutta. Kyyneleet tulevat silmiini, kun vain ajattelen, miten hyvin minua onnisti. Suurin toiveeni on jo vuosien ajan ollut kaveriporukka. Juuri sellainen arkisen tavallinen. Ja nyt olen osa juuri sellaista. Oikeastaan x2. Ja olen ihan helvetin onnellinen, koska en ole ikinä ollut näin kokonainen osa jotain suurempaa. Olen aina tuntenut olevani ylimääräinen, mutta nyt minulla on merkitystä. Minulla on ihmisiä, joista en vain yritä pitää kiinni, vaan he myös pitävät minusta kiinni. Vierelläni on ihmisiä, jotka haluavat pitää minut lähellä ja huomaavat, jos minä katoan.

-a 

6. kesäkuuta 2017

Oodi Nuorten turvataloille

Kun elämäni meni sirpaleiksi keskellä yötä, olin valmiimpi kuin koskaan asettelemaan jalkani parvekkeen kaiteen toiselle puolelle ja irrottamaan otteeni. En tiennyt mitä muutakaan tehdä. Tiistaiyöllä varttia vaille kaksitoista. Koko kaupunki nukkui. 

Pakenin. Sujautin saappaat jalkaan ja vedin takin päälle. Juoksin rappuset alas ja sain vihdoin raikasta ilmaa. Sain hengitettyä hitusen paremmin. Kaiken sen paniikin keskellä etsin puhelimeni ja näpyttelin itseni Googleen. Käsien tärinästä huolimatta sain näppäiltyä Nuorten turvatalon numeron oikein ja sain sanottua, että tarvitsen ihmisen. Jonkun, jolle puhua. 

Löysin pimeästä kaupungista oikean talon ja rappukäytävästä oikean oven. Soitin ovikelloa ja pyyhin kyyneleet. Yritin hymyillä, mutta purskahdin uudelleen itkuun jo eteisessä – osittain jo pelkästä helpotuksesta. Edessäni seisoi aikuinen, joka oli valmis ottamaan kopin. Siinä minä sitten seisoin. Kyyneleet pitkin poskiani. Tuntematon nainen ei tiennyt yhtään mitään, mutta jaksoi odottaa, kunnes olin valmis puhumaan. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni uskalsin näyttäytyä niin romuna kodin ulkopuolella. Uskalsin olla naisen seurassa rikkinäisempi kuin olin koskaan ollut. En hävennyt itkuista ääntäni enkä kyyneleitä. Paniikki oli riisunut minut kaikista suojamuureista ja uskalsin antaa naisen auttaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni taakka otettiin harteiltani eikä heitetty sitä kaksinkertaisena takaisin. Sain olla rikki enkä rikkonut kuuntelijaa.

Minulle tarjottiin yöpaikkaa. Ensin kieltäydyin. Tuntui vaikealta myöntää itselleni, etten olisi voinut palata kotiin takaisin. En olisi ollut valmis palaamaan samaan huoneeseen, johon liitin ne kaikki vaikeat, paniikinsekaiset tunteet. Kun muistin parvekkeen, joka odotti minua edelleen kotona, mieleni muuttui. Minulle tarjottiin sänky, puhtaat lakanat ja kasa nenäliinoja vierelleni. Uskalsin ottaa ne vastaan.

Makasin yön tuijotellen vieraan huoneen kattoa ja odotin aamua. Aurinkoa. Ehkä se olisi vienyt ongelmat mennessään. Ehkä kaikki olikin vain pahaa unta. Nipistelin itseäni käsivarresta ja hoin itselleni, että tä on vaan pahaa unta. Uni ei ole vieläkään päättynyt.

Aamun valjetessa minun ei tarvinnut pystyttä suojamuurejani uudelleen. Sain olla edelleen rikki. Sain sanoa, että elämä on perseestä. Vaikka suljinkin oven rappukäytävään ja lähdin kouluun, minua jätetty yksin, vaan minua kannustettiin soittelemaan illalla uudelleen. 

Palasin turvatalolle illalla, kun ahdistus ei hellittänyt, ruoka ei mennyt alas eikä itku loppunut. Epävarmuus omasta jaksamisesta oli helpompi sietää, kun vierellä oli sama aikuinen, jolle sai oksentaa kaiken sen pahan olon ja pelon, jotka velloivat yhä sisälläni. Sain ensimmäistä kertaa vuorokauteen syötyä ja uskaltauduin menemään kotiin nukkumaan, vaikka parveke pelotti edelleen. 

Seuraavana iltana uusi uutinen musersi minut. Olemattomat voimavarani olivat taas miinuksen puolella. Vaikka puhuminen uudelle työntekijälle pelotti, tartuin toistamiseen puhelimeen, kuten myös sitä seuraavana iltana. Uusi ääni puhelimen päässä sanoi kauniita sanoja siitä, miten joku aamu herääminen ei tuntuisi enää pahalta. Puhelun aikana päätin, etten jäisi tuleen makaamaan. Halusin herätä siihen hyvään aamuun, vaikka se tuntuikin ajatuksena todella kaukaiselta. 

Tartuin kiinni elämääni. Jaksoin tehdä päivittäin yhä enemmän asioita ennen kuin kaaduin uupuneena sänkyyn itkemään. Yölliset heräämiset ahdistukseen harvenivat. Yhtenä aamuna minä totta vie heräsin tuntien itseni rauhalliseksi ainaisen ahdistuksen sijaan. Keitin aamukahvit ja tartuin kirjaan. Astuin ovesta ulos parvekkeelle. Voittajana, vaikkakin iskuja saaneena. 

Vaikka minun ehkä pitäisi muistella näitä asioita ahdistus rintakehää puristaen, mieltäni kummastuttaa yhä uudelleen kysymys siitä, miten ihminen voikaan kokea olevansa niin turvassa sellaisen pelon ja toivottomuuden keskellä. Vastauksen löydän uskomattomista SPR:n työntekijöistä. Päällimmäiseksi tunteeksi ei tosiaankaan ole jäänyt ahdistus, vaan turva. Kodinomainen turva ja huolenpito, jota en ole koskaan aiemmin kokenut.

Kiitän sydämeni pohjasta Nuorten turvatalon työntekijöitä, joilta saatu tuki on ollut viime kuukausina korvaamatonta. Minun ei tarvinnut selviytyä yksin – kannattelitte minua, kun en jaksanut kannatella itse itseäni.

-a

3. helmikuuta 2017

Näin tuhoat itsesi neljässä kuukaudessa


Tuohon taisin vastata, että en mä voi. Havahduin kuitenkin kysymään itseltäni, että miksi en voisi? Kuka kieltää? Syyttävä sormi osoitti vain ja ainoastaan kohti itseäni. Ryöstin itseltäni jälleen ne asiat, jotka antavat minulle voimaa. Pitkään nukutut viikonloppuaamut. Sosiaalisen elämän. Liikunnan. Kirjoittamisen. Kaikki vain sen tähden, että saisin aikaa opiskella. Yliopistoon astuessani minulla oli pelko siitä, että en tule pysymään muiden tahdissa lukihäiriöni takia. Siispä päätin saattaa itseni uupumuksen rajamaille, jotta voisin todistaa itselleni, että kyllä minä pärjään. Ja kyllähän minä pärjäsin, mutta sitten en vain voinut enää hyvin.

Miten vaikeaa olikaan tajuta se, että liikun jaksamiseni ylärajoilla, vaikka samaan aikaan olen onnellisempi kuin aikoihin. Sain opiskelupaikan, uusia naamoja päiviini ja ylipäätään aloittaa uuden elämän. Sain enemmän kuin uskalsin ikinä toivoa. Tietenkin siihen kuuluu myös stressiä ja painetta. Tietenkin se väsyttää. Ja tietenkin minun olisi pitänyt tajuta se. Antaa itselleni aikaa ja olla armollinen. Helppoahan se nyt näin jälkikäteen on sanoa. 

Minun on vaikea myöntää 1) tehneeni virheen 2) olevani loppu ja 3) tarvitsevani apua. Mutta minä sanoin ystävälleni, että en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Mä mokasin. Kukaan muu ei piiskannut minua, vaan päinvastoin monet käskivät hellittämään, mutta totesin saman kuin mummo lumihangessa; etiäpäin. Vasta kaverini heiton jälkeen uskalsin kurkistaa peilistä, missä jamassa oikeasti olin. Itkuhan siinä tuli. Ja epätoivo. Siitä pääsemmekin kohtaan kolme. Tarvitsen apua päästäkseni pois kuopasta, jonka itse itselleni onnistuin kaivamaan. 

Minulle suurin pala oli myöntää ääneen, etten enää jaksa. Kuuntelijani totesi, ettei se ole mikään ihme. Sen keskustelun aikana ymmärsin, ettei ainut syy opiskelujeni määrääni ollut vain ja ainoastaan perfektionismi, vaan olen yrittänyt täyttää elämäni opiskelulla, jottei kaikki tuntuisi niin tyhjältä. Hiljainen oma koti ei tunnu hiljaiselta, jos opiskelen, ja samalla tavalla opiskelu tukahduttaa ahdistuksen. Pitkän hiljaisen hetken jälkeen hän kysyi minulta, että mitä ajattelen. Tuijotin hetken tyhjyyteen ja nostin katseeni. Lukion jälkeen halusin pärjätä yksin, koska ekaa kertaa viiteen vuoteen olin omillani ilman keskusteluapua. Halusin näyttää, et mä pärjään yksinkin. Nyt tajusin, etten pärjääkkää. Kaikki on nii rikki. Kuuntelija kysyi varovasti, että pärjääkö muut ihmiset yksin. Jostain kyyneleiden takaa löysin pienen hymyn kasvoilleni ja totesin, että eipä taida. Osasin jo aavistaa hänen seuraavan kysymyksensä: no miksi sun pitää pärjätä?

Aloitin vuoden 2017 opintopsykologin juttusilta, ja yritän aloittaa alusta orientoitumisen yliopistoelämään. Toisaalta suurin askel kohti elämisen arvoista opiskelijaelämää on jo otettu: olen pystynyt myöntämään itselleni sen, että asioiden ei kuulu mennä näin. Armollisuus itseä kohtaan unohtui ja painoin pitkää päivää kirjan äärellä unohtaen helliä ja hoivata itseäni. Kun asian kerran oppii kantapään kautta, niin sitä ei enää toista, eihän? 

-a