Tätäkö on ainutkertainen?

26. maaliskuuta 2017

Jos hymyilet tänään, sulla on syy olla huomenna

Teippasin sänkyni vierelle lapun, jossa on teksti: "Jos hymyilet tänään, sulla on syy olla huomenna." Ei niinkään siksi, ettenkö kokisi huomisia merkityksellisinä, vaan ennemminkin halusin oppia löytämään jokaisesta päivästä jotain hyvää. Jos tässä päivässä oli jotain hyvää, niin on oltava myöskin huomenna. On vain osattava nähdä se hyvä. Nostaa katse maasta ja elää juuri tässä hetkessä.


Iltaisin katson tuota tekstiä ja nimeän yhden hetken päivästä, jolloin hymyilin. Iso tai pieni hymy isosta tai pienestä asiasta. Sillä ei ole väliä. Kun muistan hymyilleeni, voin todeta, etten ole elänyt turhaan ja että huomisellakin päivällä on tarjota minulle edes pieni pilkahdus aurinkoa. Jotain, mitä varten jaksan nostaa pääni tyynystä. 

Tänään vuodatin ensimmäistä kertaa spontaanit onnenkyyneleet. Olin käpertyneenä filtin sisälle, herkuttelin ensimmäisiä kertoja viikkoihin, ja löysin Spotifystä Jorausiskelmä-listan. Ensin aloin nauraa. Vain koska minulla oli niin hyvä olla. Hymyilin pitkään yksikseni ja mietin, että vau. Olin onnellinen. Samalla, kun kirjoitin viestiin, että hymyilen leveemmin ku pitkään aikaan, taustalla soi me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan me ollaan sankareita ihan jokainen. Sitten nauru muttui itkuksi nopeammin kuin Jeesus muutti veden viiniksi. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja minä nauroin. Vilkaisin seinään teipattua lappua. 

Jos tämä on merkki siitä, että olen ehkä kenties oppinut elämään hetkessä ja huomaamaan vaikeiden ja raskaiden asioiden lomassa valopilkut, en halua menettää tätä taitoa ikinä. Haluan hymyillä ja nauraa ollessani onnellinen, onnenkyyneleetkin ovat tervetulleita. Vielä sitä enemmän tahdon huomata nämä pienenpienet onnenhetket silloin, kun olen onnellinen. Niitä hetkiä ei ole koskaan liikaa. 

-a

15. tammikuuta 2017

Suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan

Seitsemännellä luokalla räpiköidessämme metsässä liikuntatunnilla suunnistuspartnerini kysyi minulta ohimennen, että olenko koskaan ajatellut haluavani kuolla. Hetken räpyttelin silmiäni hämmennyksestä ja ihmettelin moista kysymystä. Partnerini sai kieltävän vastauksen kysymykseensä. Ajatus omasta kuolemasta saatikan sen haluamisesta tuntui vielä tuolloin niin kaukaiselta. Kahden vuoden päästä tuosta se oli jokapäiväistä elämää. 


Masennus hiipi hiljaa luokseni enkä edes huomannut muutosta itsessäni. En tajunnut huolestua, vaikka itkin iltaisin yhä useammin. Kaikillahan on silloin tällöin huonoja päiviä, vaikeita aikoja. Vasta kun löysin itseni kahdeksasluokkalaisena liikuntasalin vessan lattialta itkemästä, tajusin, ettei kaiken ehkä pitäisi tuntua näin raskaalta. Viikon päästä tuosta astuin terveydenhoitajan huoneeseen ja purskahdin itkuun. Kyyneleiden seasta sain sanottua vain, etten kestä enää. Sain ajan psykologille. Sain apua.


Silti. Elämä kulki alamäkeä yhä vain alemmas. Olin lopen uupunut. Iltaisin itkin itseni uneen toivoen, etten heräisi enää seuraavana aamuna. Aamulla revin itseni sängystä silmät viime illan itkuista turvonneina. Pelkäsin kohdata uuden päivän ja ennen kaikkea oman oloni. En iloinnut enää mistään. En nauranut lähes ollenkaan. En ollut missään vaiheessa aikeissa tappaa itseäni, mutta tahdoin tuskan loppuvan. Itsemurha tuntui lohduttavalta, ja ainoalta, vaihtoehdolta, jotta ei enää sattuisi. Suoriuduin päivästä, viikosta ja kuukaudesta seuraavaan. En nähnyt valoa tunnelin päässä, vaikka kaikki vakuuttelivat minun sen vielä löytävän. Pelottavinta oli voida niin huonosti, ajatella niin pelottavia asioita ja samalla olla niin kykenemätön tekemään asialle yhtään mitään. Todellisuus oli kutakuinkin tätä päivästä toiseen kolmen vuoden ajan. Pelkoa, ahdistusta ja voimattomuutta. Se oli kuitenkin minun elämääni, joten en ajattele, että todellisuuteni olisi ollut vääränlainen. Se oli vain erilainen. Olin rikki.


Miksi masennuin? En tiedä. Nyt vanhana ja viisaana uskon siihen vaikuttaneen riitaisen kotiympäristön ja horjuvan isä-tytärsuhteen lisäksi esimerkiksi silloinen ikävaiheeni ja oma persoonallisuuteni. Kannan huolta toisista enemmän kuin itsestäni, havainnoin ympäristöä tarkasti ja ajattelen paljon asioita. Tähän päälle ongelmallinen arki kotona. Ihmettelisin, jos en olisi masentunut, sillä kaikki ainekset siihen olivat kasassa. Minä kannoin huolta vanhemmistani ja siskoistani, reagoin herkästi kireään ilmapiiriin ja kävin tapahtumia uudelleen ja uudelleen läpi pääni sisällä. Sitten taisin jumittua. Jouduin kierteeseen, josta en enää löytänyt tietä ulos. Ajatukset olivat aina yhä pelottavempia. En enää arvostanut itseäni. ja syytin kaikesta vain ja ainoastaan itseäni. Yritin olla liima ja pitää kotia kasassa, mutta samalla minä murenin.


Minä puhuin. Puhuin. Ja puhuin. Aluksi oli vaikeaa kertoa täysin tuntemattomalle aikuiselle kipeistä asioista. Yritin säästellä kuutelijoitni murheilta pimitin tietoa ja esitin pirteää, mutta ajan kuluessa ymmärsin, etten saa apua, jos jatkan näin. Valitsin yhden kuuntelijoista, jolle kerroin kaiken. Se oli helvetin vaikeeta, mutta kaiken sen itkemisen arvoista. Lopulta jankkasin samoja asioita läpi niin kauan, kunnes ymmärsin, että niistä puhuminen ei enää sattunut samalla tavalla. Yhtä ainoaa asiaa kadun. Suojelin perhettäni liikaa. Minun olisi pitänyt olla rehellinen silläkin uhalla, että psykologini olisi joutunut tekemään lastensuojeluilmoituksen. En ikinä koskaan kertonut kenellekään kaikkea. 


Monien hoitokokeilujen jälkeen sain lääkkeet mukaan matkaani yhdeksännen luokan kevättalvella. Loppupeleissä en tiedä suhtauduinko enemmän negatiivisesti lääkkeisiin vaiko niiden määrääjään, jonka mukaan minulla ei ollut mitään oikeutta olla masentunut. Lääkkeet kuitenkin auttoivat, vaikka en uskonut niihin sen enempää kuin parantumiseenikaan. Huomasin lääkkeiden vaikutuksen vasta, kun eräs kuuntelijoistani totesi tyytyväisenä kesken keskustelun, että huomaanko hymyileväni ilman mitään syytä. Olin hetken hiljaa ja totesin myöntävästi, että ehkä ne lääkkeet sittenkin auttoivat. Sain otteen elämästäni ja opin taas nauramaan. Seuraava vuosi starttasi ilman lääkitystä.


Tärkein lääke parantumiseeni oli kuitenkin suurensuuri unelma, jonka avulla sain uskon tulevaisuuteen ja itseni takaisin. Ajatukset siirtyivät menneisyyden traumoista kohti tulevaisuutta. Kuljin määrätietoisesti kohti unelmaani, ja löysin itseni 17-vuotiaana Tukhlmasta au pairin pestistä. Pääsin hetkeksi pakoon kaikkea sitä, mitä olisin halunnut päästä pakoon viimeiset vuodet. Nyt olin kuitenkin päässyt kierteestä pois, ja sain tilaa käsitellä asioita. Seikkaillessani ympäri Tukholmaa tunsin pitkästä kertaa eläväni. Ymmärsin olevani arvokas, ja ennen kaikkea, hengissä. Olin löytänyt tieni tunnelista ulos.


Olen käynyt kurkistamassa, miltä tuntuu olla kiinni pohjamudissa. Olen päässyt sieltä ylös. Vaikka tie sinne ja takaisin ei ollut niistä ruusuisimmista teistä, joita olen kulkenut, en muuttaisi mitään. Tuo matka opetti minulle enemmän kuin kukaan voi koskaan opettaa - vaikkakin kaikki tuli opittua vaikeimman kautta. Minusta tuli vahva. Oikeastaan olin vahva jo siitä hetkestä lähiten, kun tajusin liikuntasalin lattialla itkiessäni, etten voi hyvin. Uskalsin myöntää itselleni tarvitsevani apua - hain sitä ja sain. Tuon matkan aikana opin tuntemaan itseni paremmin - kuka olen ja mitä haluan elämältäni - mutta vasta sen jälkeen kun elin vuosia etsien itseäni. Masennus on edelleen osa minua ja tulee olemaan elämäni loppun saakka. Olen oppinut rakastamaan myös sitä kipua, joka oli matkassani mukana kolme vuotta. Ilman sitä kipua, en olisi juuri minä. Masennus on arvokas osa omaa historiaani, halusin sitä tai en. 


-a

12. joulukuuta 2016

Näin tuhoat itsesi neljässä kuukaudessa


Tuohon taisin vastata, että en mä voi. Havahduin kuitenkin kysymään itseltäni, että miksi en voisi? Kuka kieltää? Syyttävä sormi osoitti vain ja ainoastaan kohti itseäni. Ryöstin itseltäni (taas) ne asiat, jotka antavat minulle voimaa. Pitkään nukutut aamut. Sosiaalisen elämän. Liikunnan. Kirjoittamisen. Kaikki vain sen tähden, että saisin aikaa opiskella. Yliopistoon astuessani minulla oli pelko siitä, että en tule pysymään muiden tahdissa lukihäiriöni takia. Siispä päätin saattaa itseni uupumuksen rajamaille, jotta voisin todistaa itselleni, että kyllä minä pärjään. Ja kyllähän minä pärjäsin, mutta sitten en vain voinut enää hyvin.

Miten vaikeaa onkaan tajuta se, että liikun jaksamiseni ylärajoilla, vaikka samaan aikaan olen onnellisempi kuin aikoihin. Sain opiskelupaikan, uusia naamoja päiviini ja ylipäätään aloittaa uuden elämän. Sain enemmän kuin uskalsin ikinä toivoa. Tietenkin siihen kuuluu myös stressiä ja painetta. Tietenkin se väsyttää. Ja tietenkin minun olisi pitänyt tajuta se. Antaa itselleni aikaa ja olla armollinen. Helppoahan se nyt näin jälkikäteen on sanoa. 

Minun on vaikea myöntää 1) tehneeni virheen 2) olevani loppu ja 3) tarvitsevani apua. Mutta minä sanoin ystävälleni, että en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Kukaan muu ei piiskannut minua, vaan päinvastoin monet käskivät hellittämään, mutta totesin saman kuin mummo lumihangessa; etiäpäin. Vasta kaverini heiton jälkeen uskalsin kurkistaa peilistä, missä jamassa oikeasti olin. Itkuhan siinä tuli. Ja epätoivo. Siitä pääsemmekin kohtaan kolme. Tarvitsen apua päästäkseni pois kuopasta, jonka itse itselleni onnistuin kaivamaan. 

Minulle suurin pala oli myöntää ääneen, etten enää jaksa. Kuuntelijani totesi, ettei se ole mikään ihme. Sen keskustelun aikana ymmärsin, ettei ainut syy opiskelujeni määrääni ollut vain ja ainoastaan perfektionismi, vaan olen yrittänyt täyttää elämäni opiskelulla, jottei kaikki tuntuisi niin tyhjältä. Hiljainen oma koti ei tunnu hiljaiselta, jos opiskelen, ja samalla tavalla lukeminen tukahduttaa ahdistuksen. Pitkän hiljaisen hetken jälkeen hän kysyi minulta, että mitä ajattelen. Tuijotin hetken tyhjyyteen ja nostin katseeni. Lukion jälkeen halusin pärjätä yksin, koska ekaa kertaa viiteen vuoteen olin omillani ilman keskusteluapua. Halusin näyttää, et mä pärjään yksinkin. Nyt tajusin, etten pärjääkkää. Kaikki on nii rikki. Kuuntelija kysyi varovasti, että pärjääkö muut ihmiset yksin. Jostain kyyneleiden takaa löysin pienen hymyn kasvoilleni ja totesin, että eipä taida. Osasin jo aavistaa hänen seuraavan kysymyksensä: no miksi sun pitää pärjätä?

Aloitan vuoden 2017 opintopsykologin juttusilta, ja yritän aloittaa alusta orientoitumisen yliopistoelämään. Toisaalta suurin askel kohti elämisen arvoista opiskelijaelämää on jo otettu: olen pystynyt myöntämään itselleni sen, että asioiden ei kuulu mennä näin. Armollisuus itseä kohtaan unohtui ja painoin pitkää päivää kirjan äärellä unohtaen helliä ja hoivata itseäni. Kun asian kerran oppii kantapään kautta, niin sitä ei enää toista, eihän? 

-a